Elokuvan synty

Liikkuvan kuvan illuusio on kiehtonut ihmisiä jo pitkään ennen elokuvan keksimistä. Erilaisia optisia leluja, joissa stillkuvien avulla luotiin liikkuvan kuvan illuusio oli ollut olemassa jo pitkään.

1800-luvulla suosittuja olivat mm. thaumatrooppi, fenakistiskooppi, zoetrooppi ja praksinoskooppi.

Vuonna 1895 Lumièren veljekset järjestivät ensimmäisen elokuvanäytöksen Pariisissa. Vaikka veljekset olivatkin esitelleet elokuvakonettaan jo maaliskuussa, pidetään joulukuun 28. päivänä maksavalle yleisölle järjestettyä näytöstä elokuvan virallisena alkupisteenä. Elokuva oli kuvattu veljesten isän tehtaalla ja oli nimeltään Työläiset lähtevät
tehtaasta (La Sortie de l’Usine Lumière à Lyon, 1895). Pituutta elokuvalla oli 46 sekuntia.

Lumière-veljesten aikana filmirullat olivat noin 30–60 sekunnin mittaisia. Kamerat olivat kömpelöitä, joten niitä ei voinut liikutella. Tarkentamis- tai lähikuvien mahdollisuutta ei ollut ja valo-olosuhteiden oli oltava optimaaliset. Varhaisia elokuvia luonnehdittiin liikkuviksi valokuviksi tai impressionistisiksi maalauksiksi. Elokuvan alkuvuosia kutsutaankin usein atraktioelokuvan ajaksi, sillä katsojat tulivat lähinnä hämmästelemään liikkuvaa kuvaa.

Suomen suuriruhtinaskunnassakin, nykyisessä Helsingin kaupungintalossa, ensimmäinen elokuvanäytös saatiin kokea jo vuonna 1896, kun keksintöä haluttiin esitellä myös Venäjällä.

Elokuvan kerronta kehittyy

Elokuva kehittyi kuitenkin hyvin nopeasti omaksi taiteenmuodoksi. Tekijät ottivat aluksi vaikutteita eri taidelajeista kuten teatterista, oopperasta ja kirjallisuudesta. Renessanssin ajan taidemaalareiden kuuluisista teoksista tehtiin ”eläviä” versioita elokuvan muodossa. Elokuvien valaistusta ja sommittelua kopioitiin näiltä vanhoilta mestareilta ja esimerkiksi 1910-luvulla oli suosittua jäljitellä Caravaggion ja Rembrandtin maalauksia sekä ”chiaroscuro” tekniikkaa.

Teatterimaailmasta tutut henkilöhahmojen arkkityypit olivat vahvasti esillä näissä varhaisissa elokuvissa, sillä elokuvat olivat mykkiä. Lisäksi laajat kuvakulmat vaativat näyttelijöiltä suuria eleitä ja ilmeitä. Katsojan oli tunnistettava hahmon tyyppi, siksi tuli olla selvää miten elehtii köyhä ihminen, tiedemies tai vaikkapa hieno nainen.

Tekniikka ja kuvakerronta kehittyivät vauhdilla mahdollistaen elokuvien pitemmän keston. Juonen kulkua avitettiin kuvien väleihin sijoitetuilla teksteillä sekä elokuvien esityksissä soitettavan musiikin keinoin. Kuvakerronta alkoi hyödyntää vaihtelevia kuvakulmia, eri kuvakokoja ja jopa trikkejä.

Ranskalainen taikuri Georges Méliès mielletään usein ”fiktiivisen elokuvan” isäksi. Hän kehitti ensimmäisten joukossa nimenomaan uudenlaisia tekniikoita. Hän kokeili erilaisia trikkejä, illuusioita sekä värjäsi käsin filmiruutuja luodakseen miehikuvituksellisia antasiamaailmoja valkokankaalle. Hänen kuuluisin elokuvansa on 14 minuutin mittainen Matka kuuhun (Le Voyage dans la lune, 1902).